tiistai 17. marraskuuta 2015

Turhuuden markkinat

Minä olen kasvanut poikaporukassa, veljien ympäröimänä, enkä ole oikein koskaan oppinut perinaisellisille tavoille. En osaa meikata, en laittaa hiuksiani, en ole käyttänyt kynsilakkaa (ennen sytostaatteja) tai hajuvesiä, en ole eläessäni omistanut vaaleanpunaisia vaatteita, en juurikaan pitsihelmoja tai korkokenkiäkään. Mutta silti tunnen kyllä olevani nainen, siihen en tarvitse yllä mainittuja asioita ollenkaan.

Nyt ilman hiuksia, lähes ilman kulmakarvoja ja mitään muitakaan karvoja, olen alkanut kiinnittää huomiota mainoksiin, jotka on suunnattu naisille. (Siis sellaisille naisellisille naisille, ei minulle.) Aivan tolkuton määrä erilaisia tuotteita tarvitaan näköjään jo pelkästään hiuksille: shampoo hiustyypin ja värin mukaan, miehille ja naisille tietysti erilaiset ja lapsillekin omansa. Hoitoaineita löytyy vieläkin komeampi repertuaari, tietenkin. No sitten pesun jälkeen se vasta touhu alkaakin, kun hiukset pitää kuivata ja muotoilla ja kiinnittää ja ties mitä... Ja myös monta sähkökäyttöistä aparaattia ilmeisesti tarvitaan, ennen kuin nainen voi astua kotinsa ovesta ihmisten ilmoille.
Minun kylppäristäni ei ole koskaan löytynyt kovin pitkää riviä erilaisia hiustuotteita ja tällä hetkellä ei tietysti ollenkaan, joten nyt sitten ärsyttävästi olen alkanut kiinnittää huomiota tuohon loputtomaan mainosten tulvaan. Sain syksyn mittaan jopa operaattorilta tekstiviestillä mainoksen: "Nainen, kärsitkö ennenaikaisesta hiustenlähdöstä?" - Siis mitä helkkaria?! Harmi kun siihen ei voinut vastata, että ei, en ollenkaan, kyllä ne lähtivät ihan aikataulun mukaisesti, oikeastaan juuri sinä päivänä kun pitikin.
Kyllä meillä kieltämättä vähän iltaisin sohvalla naureskellaan näille "Ovatko hiuksesi kuivat ja elottomat?" -tyyppisille mainoksille ja mielikuvalle viimeisestä näköhavainnosta, kun hiukseni jäivät komeana kasana rannalle erään puun juurelle. Toivottavasti lämmittävät jonkun oravan pesää tällä hetkellä, harmi hyvien hiusten ihan hukkaan olisi joutua. 


Toinen mikä naurattaa, ovat nämä velvet smoothit ja kauniit kainalot ja muut karvattomuuden ihannointimainokset. Voi hyvät ihmiset, kun tietäisivät mitä toivovat! Minä olen ollut todella smooth nyt jo jonkin aikaa ja ette voi kuvitella sitä riemastusta, kun viime viikolla huomasin orastavia kainalokarvoja ja vähän muitakin! :D Aivan liian pitkään kehoni ainoat reippaasti (tai ollenkaan) kasvavat karvat olivat isovarpaiden päällä. Ilmeisesti rottien ja torakoiden sukua, eivät mitenkään toivottuja, mutta eivätpä kuole edes ydinlaskeuman sattuessa. 
Juuri nyt ovat kulmakarvat vetelemässä viimeisiään ja todennäköisesti ripsetkin vielä varisevat, mutta muut haivenet ovat elpymässä, harvakseltaan vielä, mutta kuitenkin. 

Ennen en ole kiinnittänyt juurikaan huomiota ihmisten hiuksiin, saati ripsiin ja kulmakarvoihin, mutta nyt osaisin kuvailla seikkaperäisesti kenen tahansa tapaamani ihmisen tai TV-julkkiksen kulmakarvat. Olen myös aika haka bongaamaan ihmisvilinästä peruukit tai potentiaaliset pipojen tai huivien peittämät kaljut. Mutta vieläkään en ymmärrä tarvitsevani seerumia ripsien kasvatukseen tai taikakapseleita hiusten idättämiseen. Mainosmiehet saavat pistää vielä lisää kierroksia ennen kuin saavat minut retkahtamaan moisiin.

On ollut hyvin mielenkiintoista tutustua omaan päänahkaansa. En ollut nähnyt sitä koskaan ennen, enkä lainkaan aavistanut miten kovin herkkä se on. Olin kuvitellut, että huulten iho on herkkä tuntemaan esimerkiksi lämpötilaeroja, mutta vähänpä tiesin. Muutaman kerran tänä syksynä olen nimittäin herännyt yöllä polttavaan kuumuuteen pään tienoilla, nähnyt tuota tunnetta selittääkseni jotain hullua unta ja sitten kunnolla herättyäni tajunnut lämmön olleen kissan tassu tai hengitys päänahkaani vasten. Myös kylmyys on aivan hurjaa ja kauheaa päänahkani mielestä ja olenkin opetellut suojaamaan sitä huolella. Osaan sitoa pitkän huivin pääni suojaksi jo vaikka pimeässä ja pelkällä vasemmalla kädellä. Päänahan hikoilu on myös tosi jännittävä tunne, kuumuutta ja kylmää samaan aikaan, jonkinlaisia lieviä kuumia aaltoja nimittäin hulvahtaa lävitseni aina silloin tällöin.

Tuo reipas ja aliarvostettu päänahkani on lähes koko sytokauden yrittänyt kasvattaa jotain suojakseen, mutta tähän saakka kasvusto on ollut sellaista mitätöntä nöyhtää, jonka olen muutaman kerran julmasti ajellut pois. Pahoittelen. Mutta nyt... en tiedä ilakoinko ennenaikaisesti, mutta nyt tuo tämänhetkinen kasvusto saattaisi jo vähän muistuttaa hiuksia. Nyt en taida ajella sitä pois, katsotaan mitä sieltä tunkee. Tosin ohimoilla ei edelleenkään kasva yhtikäs mitään. 
Tapasin hiljattain naisen, jolle eivät enää sytostaattien jälkeen kasvaneet hiukset, ripset tai kulmakarvat ollenkaan takaisin. Sekin on siis mahdollista, mutta onneksi harvinaista. 


Huomenna aamulla on taas labrat ja sitten pitää päivä toivoa, ettei puhelin pirahda ylihuomisen sytojen siirtymisen merkiksi. Nyt on nimittäin ensimmäisen kerran sellainen tunne, ettei ole ehkä kaikki veriarvot kunnollisissa lukemissa. Dosetakselien aikana kunto oli huonoimmillaan siinä 1-2 viikon jälkeen tiputuksesta, mutta nyt tuntuu että CEF:in jälkeinen heikotus on pahimmillaan juuri nyt, kun melkein kolme viikkoa on takana. Tänään iltakävelyllä oli pakko tunnustaa, että normaali vajaan neljän kilometrin iltalenkki tuntui vähän liian pitkältä ja palasimme oikotietä kotiin. Viime kerrallahan valkosoluarvot olivat vielä kaksi päivää ennen tiputusta aivan kelvottomissa lukemissa ja nyt tuntuu etteivät punasolutkaan olisi aivan täysillä pelissä. Toivotaan että olen väärässä.

Mutta hei, siis enää yksi ainokainen sytostaattitiputus jäljellä! Epätodellinen tunne. Ensi viikolla onkin sitten jo sädesairaalan puolella sädehoidon suunnittelukäynti ja ensimmäiset säteet olisi tarkoitus saada 10.12.

Ennusteen mukaan talvi, lumi ja pakkaset ovat tulossa parin päivän päästä. Tervetuloa! Karvalakit ovat pientä tuunausta vailla valmiina ja maltan tuskin odottaa, että pääsen kävelylle valkoiseen talvimaisemaan. Alkaa tämä pimeys jo piisata. Ja sairastaminen. 



  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti