maanantai 7. joulukuuta 2015

Virstanpylväs

Reilu viikko sitten tuli kuluneeksi puoli vuotta diagnoosistani. Siitä pikaisesta puhelusta, jonka sain toukokuun lopussa töihin ajaessani: "Paksuneulanäytteestä on löytynyt syöpäsolukkoa." Kuusi kuukautta. Tuntuu kuin olisi kulunut vuosia! Tuntuu kuin se olisi tapahtunut jossain toisessa elämässä, ja oikeastaanhan se tapahtuikin; terveen naisen elämässä.

Paljon on muuttunut tänä aikana, enkä yritäkään sanoa, että sairastuminen olisi jotenkin jalostanut minua tai tehnyt minusta paremman ja jalomman ihmisen. Joillekin niin kuitenkin käy, jos elämä ennen sairautta on ollut stressaavaa ja keskittynyt suorittamiseen. Monet ovat oppineet arvostamaan uudella tavalla jokaista päivää, johon saavat herätä, elämän pieniä, hienoja asioita sekä oppineet hoitamaan itseään. Minä väitän, että osasin nämä aika hyvin jo ennen syöpääkin. Mutta onhan tämä ollut monella tapaa avartava kokemus.

Huomaan ajattelevani niin kuin koko homma olisi jo ohi! Jäljellähän ovat "vain" ylihuomenna alkavat sädehoidot, ensi syksyyn kestävä Herceptin-piikitys kolmen viikon välein ja vähintään viiden vuoden hormonihoito. Onhan sitä siinäkin, mutta leikkauksesta ja sytostaateista selviäminen olivat kuitenkin ehkä ne pahimmat ja pelottavimmat asiat ja ne ovat nyt takana päin. Selvisin kaikesta todella vähällä, vain viimeinen sytostaatti aiheutti kunnon pahoinvointia ja vieläkin joudun rajoittamaan ihmisten ilmoilla liikkumista infektiovaaran takia. Luultavasti kuitenkin jo muutaman päivän kuluttua verisolujen tuotanto on taas kunnolla käynnissä ja pääsen taas esimerkiksi kokoustamaan ja vapaaehtoistöihin. Ja vuoden alusta töihin, mikä ilahduttaa minua erityisesti.

Elimistö alkaa muutenkin jo toipua sytostaateista ja joulukuun alun "joulukalenterini" on ollut fantastinen: ensimmäisen päivän tienoilla, kun lähes kirjaimellisesti seisoin peilin edessä odottamassa hiusten kasvun alkamista, huomasin ensimmäisen elonmerkin: ainokainen partakarvani oli alkanut kasvaa! En olisi uskonut, että sekin voisi tuottaa minulle joskus moista iloa. :D
Toisen päivän luukusta sain kulmakarvat. Vanhoja oli jäljellä enää muutama kummallakin puolella ja olin opetellut tekemään jotain kulmakarvoja muistuttavaa tyttären lähettämällä kulmakynällä. Ja sitten yhtäkkiä: uusia pieniä kulmakarvojen taimia olikin ilmestynyt kymmenittäin! Jihuu! Eikä siinä kaikki, seuraavana päivänä huomasin harvan voikukkatukan lisäksi päässäni versovan sadoittain ihan oikeita hiuksia. Voi sitä riemua! Nyt silittelen päätäni varmaankin kymmeniä kertoja päivässä ihan vain tarkistaakseni, että hiukset ovat vielä siellä ja ihaillakseni miten mukavalta tuo pieni tukan alku käden alla tuntuukaan. 

Totuuden nimissä täytyy kyllä todeta, että minua voi kyllä vieläkin sanoa lähinnä kaljuksi, koska päänahka paistaa armotta noiden pienten taimien lomasta, mutta ehkäpä vuoden loppuun mennessä pääsen jo lyhythiuksisten kategoriaan.
Ja joulukalenterini neljäs luukku: ripset. Kummassakin silmässä oli entisiä ripsiä jäljellä ehkä kymmenkunta, yksi siellä ja toinen täällä, mutta sitten vihdoin erittäin perusteellisen katselmuksen jälkeen saatoin todeta, että kyllä sielläkin uutta kasvustoa on jo näkyvissä. 

Kyllä tässä siis ainakin joitain ennen itsestäänselviä ja huomaamattomia asioita on oppinut arvostamaan. Ehdin tosin jo ajatella, että jos hiukseni eivät alkaisikaan kasvaa, opettelisin olemaan paljain päin, pystypäin. Ehkä olisin ottanut päänahkaani komean tatuoinnin. Mutta nyt näyttää siltä, että käytänkin vain huiveja ja hattuja vielä jonkin aikaa ja joskus keväällä tarkenen sitten jo uudessa, lyhyessä kampauksessa.
Ja ostin eilen jo uuden shampoonkin! Palashampoon, jossa ei ole mitään tuntemattomia myrkkyjä. Ei sitäkään ihan vielä pääse käyttämään, mutta sen näkeminen kylppärin hyllyssä saa hymyn huulille. 



Olen peitellyt kaljuani pääasiassa erilaisilla pään ympärille kietomillani huiveilla ja välillä olen tuntenut näyttäväni aivan Tylypahkan kalpealta professori Oravelta. Ja ulkonäön lisäksi meissä on muutakin yhteistä, Oraven turbaanin altahan paljastui itse Voldemort. Hän, jonka nimeä ei lausuta ääneen. 
Minunkin turbaanini taustalla on jotain salakavalaa, josta ei mielellään yleensä puhuta ääneen, syöpä. Toivottavasti minun voldemortini saadaan näillä hoidoilla lopullisesti hengiltä, eikä se ilmesty enää uudelleen tekemään kauheuksia piileskeltyään ja kerättyään voimia jossain salaisessa paikassa.




Ollessani sairaalassa neutropenisen infektion takia, eräs itsekin rintasyövän sairastanut hoitaja kertoi olevansa iloinen siitä, että kaikista syövistä häneen iski juuri rintasyöpä. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, miten paljon syövän aiheuttamaa kärsimystä hän työssään näkee. Hänellä varmasti oli painavat perusteet sanomalleen. Ja tosiaan: mitä muuta kuin rinnat ihmisestä voisikaan leikata pois ilman että mikään keskeinen kehon toiminto siitä kärsii? Eipä paljoa.


Ystäväni lähetti minulle viisaan runon, Hilja Karhulan Sopiva risti. 
Usein sanomme ihmisten valittaessa, että ristinsä kullakin. Tämä risti on minun. Tämän minä kannan.


Hän nurkui ja valitti aina:
Ei kenenkään risti näin paina.
Ja lukemattomat kerrat,
hän kääntyi puolehen Herran.
Ei sovi ristini tää harteille minun,
ois Herrani, helppo tää vaihtaa sinun.
Uuden kantaisin nöyrällä miellä,
en enää nurkuisi tiellä

Kun hän illalla rukoili jälleen,
näki unta yöllä tälleen,
Väsyneenä taakkansa alla,
kulki polulla hankalalla.
Tuli itse Mestari vastaan,
näin vaivoihinsa vaipunutta lastaan.

Minä rukouksesi kuulin,
sanoi Mestari hymyhuulin.
Tule kanssani ristitarhaan,
nyt valita saat ristin parhaan.
Mutt´ aikaa on päivä ainoastaan,
tulen illalla portille vastaan.

Syttyi riemu nurkujan mieleen,
heitti taakkansa portin pieleen.
Mikä valtava ristien joukko,
täynnä tarhan jokainen loukko.
Nytpä valitsen ristin uuden,
tuolla on risti kuuliaisuuden,
miten käynee se harteilleni?
Ei, ei sovi tää taakakseni.
Entä tuo, jonka kilpi on valta?
Mutta voi, kovin hankalalta
tuntui sekin mielestänsä,
ei ollut se etsimänsä.

Näin ristiltä toisen luokse,
hän aamusta iltaan juoksee.
Oli vikana millä mikin,
jos kuinka hän sovittikin.
Mikä painoi mihinkin tapaan,
mikä olkaan, mikä lapaan.
Joku karkea hankasi pintaa,
eräs liiaksi painoi rintaan.
Toivat muutamat selkään vaivan,
jotkut käsiä särkivät aivan.
Hän kylpi jo kyynelissään,
ei sopivaa ristiä missään.

Säteitään viimeisiä aurinko heitti,
pian pimeys seudun peitti.
Tuli samassa Mestari tarhaan,
kysyi: joko löysit sä ristin parhaan?
En Herra, en löytänyt laisin,
jospa uudestaan etsiä saisin.
Sanoi Herra: jos sallit, autan mä vähän,
mitä sanoisit ristiin tähän?

Oi, Herra, tää helppo on kantaa,
jos mulle tämän voisit antaa.
Ei mistään tää liikaa paina,
tätä nöyränä kantaisin aina.
Nyt hymyili Mestari jälleen,
ja hiljaa virkahti tälleen:
Hyvä, että on sulle se mieleen,
juuri sen hylkäsit portin pieleen.
Sait takaisin ristisi oman,
mielestäsi raskaan, kelvottoman.
Se sopii juuri sun harteillesi,
se on sinun siunauksesi.

Tää tarina opettaa meitä,
kun kuljemme vaikeita teitä.
Mietimme mielin haikein,
on minun ristini vaikein.
Toisilla ristiä tuskin lainkaan,
miks' minä tään taakan sainkaan?
Jos näin on mielemme milloin,
hyvä meidän on muistaa silloin,
taakoista ristitarhain,
oma ristimme meille on parhain.
Siinä on meidän olkamme malli,
siunaukseksi sen Luojamme salli.





2 kommenttia:

  1. Hieno runo. Laittoi ajattelemaan. Kuin myös blogisi.
    T. Marsa

    VastaaPoista
  2. Nyt joulun alla justi sopivaa runo, laittoi myös ajattelemaan. Oma risti -paras risti. Kiitos. Hyviä joulukuun päiviä. Tulin tänne bogiisi Marjaanan majan kautta ...

    VastaaPoista