sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Paluu arkeen

Uusi vuosi. Ihan käyttämätön ja tuore.
En ole ennenkään tuntenut erityistä tarvetta suunnitella elämääni mitenkään tarkasti eteenpäin. Tai suunnitella oikeastaan ollenkaan, turhaa se olisi ollut kuitenkin. Elämällä on tapana heitellä eteen odottamattomia asioita riippumatta siitä, mitä olit suunnitellut.
Viime vuosi heittikin eteen melkoisen yllätyksen, syövän. Siitä huolimatta uudenvuodenyönä rakkaani kainalossa totesin, että takana on hyvä vuosi! Ja edessä toivottavasti vielä monta hyvää vuotta. Nyt mielenkiinnolla odotan millainen vuodesta 2016 mahtaakaan tulla. En suunnittele mitään, nyt viimeistään ymmärrän sen turhaksi. Tai no suunnittelen: eläväni, tekeväni jokaisena päivänä jotain kivaa, nauravani, nauttivani.


Olen ollut nyt pari viikkoa töissä, ensin loppiaisen katkaiseman viikon suunnittelemassa ja sitten kolmen päivän työviikon ihan tosi toimissa. Teen siis tammikuun ajan 60 % työaikaa ja ainakin tämän viikon kokemuksen perusteella en juuri yhtään enempää jaksaisikaan. Keskiviikkona kun töiden jälkeen istahdin autooni, huomasin kyynelten vierivän poskille. Uupumuksesta ehkä. Tai oikeastaan enemmän syytän niistä alkanutta Tamofen-lääkitystä ja sen mukanaan tuomaa hormonisekamelskaa. Oli mikä oli, tällä viikolla olen itkenyt varmaan enemmän kuin viime kuukausina yhteensä. En minä murheellinen ole, silmistä vain on nyt tiivisteet rikki, vuotavat mokomat ihan holtittomasti. Vuotavat kun autolla ajellessa ajattelen ihania ja kauniita asioita. Vuotavat kun istun oman kullan kainalossa ja erehdyn ajattelemaan miten onnekkaita kuitenkin olemme, vaikka molemmilla omat ristinsä onkin. Vuotavat myös joka kerta kun kuulen ihmisten kuolleen syöpään. Lemmy Kilmister, David Bowie, Alan Rickman... F*ck cancer!

Myönnän kyllä, että olen edelleen väsynyt. Juuri nyt tuo kolmipäiväinen työviikko tuntuu maailman parhaalta keksinnöltä. Etenkin kun lämpömittarissa taas vilkkuu päälle 30 pakkasasteen lukemat ja puita saa kantaa uuniin ihan urakalla ja jatkuvalla syötöllä. Ja välillä sitten ryömiä mitä kummallisimpiin kolosiin sulattelemaan vesiputkia. Tämä on näitä maalaisidyllissä asumisen hetkellisiä haittapuolia. Mutta järjettömän kaunistahan täällä on, mitä kylmempi, sen komeampi on maisema! (Ja tuota kauneutta ihastellessa liikutuksen kyynel muuten jäätyy poskelle uskomattoman nopeasti näillä keleillä!)

Onneksi päätä ei enää palele sisällä ollessa; mulla on tukka! :) Hentoinen, mutta tuuhea, ihana tukka. Enää ei edes päänahka ihmeemmin vilku haiventen välistä, mutta töissä opiskelijoiden ilmoilla ollessa olen kuitenkin vielä pitänyt huivia. Kovasti uteliaina ne minua katselevat, etenkin uudet tulokkaat, vaikka osa kyllä tietää syyn erikoiseen lookiini. Eräässä tapahtumassa irakilaiset turvapaikanhakijat uskoivat minun olevan islamiin kääntynyt suomalainen ja kunnioittivat suuresti. :D
Huomiseen kokoukseen ajattelin mennä ensimmäistä kertaa paljain päin. Varmasti huivittomuuskin aiheuttaa uteliaisuutta, mitä lie tulkintoja siilitukastani sitten tekevätkään.
Tänään marketissa yksi pikkuinen tyttö käveli kokonaisen käytävänmitan takaperin selvästikin ihmetellen radikaalia kampaustani. Ja aina välillä kaupassa joku vilkaisee toisenkin kerran, kun pipoa ei kerta kaikkiaan pysty pitämään päässä kun kuuma aalto pamahtaa päälle.


Kuumia aaltoja tulee ja menee, mutta eivät ne nyt mitenkään kauhistuttavasti ole elämänlaatua pilanneet. Öisin herään parin tunnin välein "tuulettamaan", mutta nukahdan kyllä vaivatta uudelleen. Heräilisin varmaan joka tapauksessa, etenkin jos olisi leppoisammat ilmat ja kissat haluaisivat kulkea ulos ja taas sisään kuten normaalisti. Aivan järkyttävää nivelten jäykkyyttä on myös tullut tuon hormonitoiminnan kuoleentumisen takia, liikkeelle vääntäytymiseni aamuisin tai pitemmän istumisen jälkeen on varmasti melko koomista katseltavaa. 
Tamofenin aloittamisen takia olin huolissani yöunieni puolesta. Toinen huoli siitä lääkkeestä on kohonnut laskimotukosriski. Herceptin puolestaan aiheuttaa riskin sydämen toiminnalle ja noin kuukauden kuluttua sitä taas tutkitaankin.
Päällimmäinen huoli nyt on kuitenkin se jo aiemmin mainitsemani lymfaturvotus. Tamofenin aloittamisen jälkeen on aamuisin tuntunut selvää turvotusta sormissa, kädet ovat kuin nakkipaketit. Samanlainen tunne kuin joskus helteellä. Vasen käsi osaa kyllä hoidella nesteet kiertoon, mutta koska oikeanpuoleisen kainalon imusolmukkeet on poistettu, oikea käsi jää turvoksiin. Olen kyllä jumppaillut ja pumppaillut kättä ohjeiden mukaan, mutta tänään vasta oikein havahduin asiaan ja ihan silmämääräisestikin oikea käsi on paksumpi kuin vasen. Samaa kertoi mittanauha. En tykkää, en ollenkaan. Kaipa tässä on alettava selvitellä mitä kautta ne lymfahoidot ja painehihat oikein saikaan. Tähän saakka olin pysytellyt sellaisella "ei koske minua, mutta hyvä tietää" -moodilla tämän asian suhteen.

Lymfaturvotuksesta ja sen hoidosta on muuten myös olemassa mainio ja perinpohjainen potilasopas. Mutta tässä(kin) tapauksessa tieto lisää tuskaa, ainakin minulle kävi niin. 


Veriarvoni ovat parantuneet kohisten, eikä syytä väkijoukkojen tai esimerkiksi uimahallin kartteluun enää ole. Muutaman kerran olenkin jo ollut uimakassi valmiiksi pakattuna menossa pulikoimaan, mutta aina on ilmaantunut jokin este. Viimeksi tänään suunnitelmani romuttui, kun tajusin uimakassin jääneen työpaikalle! (Nostin sen jonain päivänä sisälle, ettei suihkushampoo jäätyisi autossa ja siellähän se sitten edelleen nököttää.) Mutta aivan näinä päivinä siis pääsen vihdoin kastamaan sen hyvin kauan sitten hankkimani uimapuvun, jee! 

Moni rintasyöpäleikattu arastelee uimahallissa käymistä, koska pelkää kummeksuvia katseita. Minulla on kuitenkin sen suhteen aika hyvä tilanne, leikatulla puolellahan on jotain erehdyttävästi rinnalta näyttävää, vaikkakin ilman nänniä. Hiuksia ja muitakin karvoja on myös jo sen verran, etten usko herättäväni sen kummempaa huomiota saunaosastollakaan.

Eräs syöpäsisko, jolta on poistettu molemmat rinnat, heittikin mielenkiintoisen kysymyksen: tarvitaanko bikinin yläosaa, jos ei kerran ole rintojakaan? Ei siis edes nännejä, vain arvet. Hyvä kysymys!

 



1 kommentti:

  1. Kiva kuulla että selvisit suht hyvin rankoista hoidoistasi. Mielenkiinnolla luin blogisi kirjoitukset, koska itselläni on edessä samankaltaiset hoidot, ja lähinnä haittavaikutukset hiukan pelottavat. Kiva tietää, että kaikille haittavaikutukset eivät tule niin rajuina, yksilöllisiä eroja löytyy. All the best, take care. :)

    VastaaPoista