Onpa aika kulunut nopeasti! En ole tullut kirjoitelleeksi, koska olen ollut joko liian kiireinen tai liian väsynyt. Ehdin ennen ensimmäistä CEF-tiputusta tehdä ihanan pienen pohjoisen reissun. Reissussa tuli käveltyä paljon joka päivä ja oli ihana huomata, että jaksoi! Jo omasta olosta oli helppo huomata, että veriarvot olivat korjaantuneet hyvin ja samaa kertoivat sitten labratuloksetkin, joten sytostaatit voitiin antaa aivan suunnitellussa aikataulussa.
Kieltämättä uusi sytococktail vähän hirvitti, kun luvassa oli setti, jonka yleisimmät sivuvaikutukset (pahoivointi ja uupumus) eivät vaikuttaneet kovin mukavilta. Mutta koska minulle ei dosetakselistakaan mitään kauheita oloja tullut, päätin olla potematta mitään etukäteen ja katsoa mitä tuleman pitää.
Mahdolliseen pahoinvointiin minulla oli jo lääkkeetkin valmiina: Primperan, joka monille aiheuttaa ahdistuneisuutta ja Granisetron, josta tulee ummetus. Hmmm... kumpikohan olisi kivempi? Ja jos noilla ei olisi pärjännyt, muitakin sortteja olisi toki tarjolla, mutta minä lähdin siitä, että nämä saisivat riittää, eikä näitäkään toivottavasti tarvittaisi. Primperan saattaa myös aiheuttaa uneliaisuutta, huimausta ja tahdosta riippumattomia pakkoliikkeitä sekä vaikuttaa näkökykyyn ja kykyyn ajaa autoa. Ei hyvä!
Tiputuksessa tuli taas melkoinen määrä aineita. Ensin kortisoni ja pitkävaikutteinen pahoinvointilääke, sitten C eli syklofosfamidi. Muistaakseni tuo aine aiheutti hetkellisesti sellaisen tunteen kuin olisi ollut muurahaisia pöksyissä! (Onneksi hoitaja varoitti siitä etukäteen.) Nuo aineet menivät ruiskuista kanyylin kautta suht nopeasti, sitten tuli keittosuolahuuhtelu ja E eli epirubisiini, se punainen aine. Sen aikana tuli ohje pitää kättä aivan liikkumatta, koska kudoksiin joutuessaan se olisi aiheuttanut kipua ja vaurioita. Olin kiltisti aloillani, mitä nyt vähän kännykkää räpläsin toisella kädellä. Sitten taas huuhtelu ja sen jälkeen F eli fluorourasiili. Ja vielä huuhtelu. Koko lystiin meni pari tuntia ja onneksi sain saattajan kotimatkalle, koska valtava väsymys puski päälle heti saman tien. Auton olin ihan suosiolla jättänyt kotiin.
Hoitaja lupaili, ettei annettujen lääkkeiden ansiosta hoitopäivänä tai seuraavanakaan pitäisi tulla pahoinvointia, mutta iltapuoleen jo vahvasti epäilin tuota lausuntoa. Jonkinlainen kuvotuksen tunne yritti painaa päälle ja torkkujen välillä käsi jo melkein hamusi kohti Primperan-pakettia. Sängyssä pitkällään oli parempi olla, mutta hirmu tylsää! Määräsin itselleni lääkitykseksi suolapähkinöitä sekä Sheldon Cooperin ja oman rakkaan seuraa, ja ne auttoivat! Jaksoin vielä hihitellä Holman Antin jutuillekin, ennen seuraavaa reissua unten maille.
Seuraavana päivänä tai sen jälkeenkään ei ole ollut minkäänlaista huonoa oloa. Mutta tämä väsymys! Olen kyllä aina ollut hyvä nukkumaan, missä ja milloin tahansa, se on minun erityislahjakkuuteni, mutta nyt on kyllä lyöty kaikki ennätykset. Silmäluomet alkavat vähän väliä tuntua lyijynraskailta ja aivot tuntuvat kytkeytyvän pois toiminnasta. Nyt kun hoidosta on kulunut viikko, olen jo huomattavasti virkeämpi eikä tämän väsymyksen lisäksi ole ollut mitään muita sivuvaikutuksia. (Tai no, iho on kuiva ja normaalisti vahvat kynteni vähän lohkeilevat, mutta ei siis mitään sellaista, josta kehtaisi ihan ääneen valittaa.) Jälleen kerran olen siis niiden onnekkaiden joukossa, joihin ikävät sivuvaikutukset eivät iske. Tästä olen sanomattoman kiitollinen.
Unohdin kysyä hoitajalta kumuloituvatko CEF:in aiheuttamat riesat tässä matkan varrella. Dosetakselin sivuvaikutuksethan vain lievittyivät kerta kerralta, mutta jotenkin olen saanut sen käsityksen, että CEF:in kanssa on juuri päinvastoin. Monelta kuuluvat myös ripset ja kulmakarvat varisseen tässä vaiheessa hoitoputkea...
Viime päivien harrastukseni (nukkumisen lisäksi) on ollut erilaisten hattujen, pipojen ja huivien tekeminen ja etsiminen. Pohjoisen reissun aikaan oli kunnon myrskytuuli ja pakkastakin ja tajusin tarvitsevani todella heavy duty -päähineitä talveksi. Normaalisti en ole laittanut pipoa päähäni kuin pari kertaa talvessa, paksu hiuskuontalo kun on pitänyt pään lämpimänä, mutta nyt kun hiuksia ei ole, tarvitaan järeämpiä aseita.
Hassu ongelma on myös se, mitä tehdään kun mennään kylmästä ulkoilmasta hattu päässä sisälle. No tietysti otetaan hattu pois. Not.
Yhtenä päivänä istuin ravintolassa syömässä hattu päässä ja tunsin itseni tosi typeräksi. Olisi tietysti pitänyt ensin luikahtaa vessaan kietomaan huivi päähän ja sitten vasta tilata ruoka, mutta enpä tuota silloin tajunnut. :D
Nyt kun hoidosta on kulunut viikko, alkaa taas olla kriittinen aika veriarvojen suhteen. Mihinkään pöpöihin ei olisi nyt varaa törmätä, ellei halua taas päätyä osastolle pieneen irtiottoon arjesta... Luultavasti en voi itse tehdä muuta kuin pestä käsiä, lotrata käsidesin kanssa ja toivoa parasta. Tuo sylissä kehräävä kissahan on saattanut tuoda pihalta jonkun pöpön, jopa kaksi. Jotain kauheuksia saatoin hengittää äsken kasvimaata ja puukasaa penkoessani (myyräkuume! jänisrutto!) ja kaupan ovenkahvassa sitä vasta vilske käykin...
Pitäkääpä siis peukkuja! Toivon, että seuraava tekstini EI kerro neutropenisesta infektiosta, vaan esimerkiksi hattutuunauksista. :)
Ja viiden viikon kuluttua olen toivon mukaan saanut viimeisen sytostaattini ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti