maanantai 28. maaliskuuta 2016

Kaikki hyvin!

Mielenrauha on palautettu: pattini eivät ole syöpää.

Kävi juuri kuten oletinkin: toissa viikon maanantainen lääkärikäynti oli hyvin nopea, kun todettiin että patti siellä on ja kainalon vanhat patitkin sain viimeinkin jonkun noteeraamaan. Sain siis lähetteen mammografiaan ja ultraan. Mielenrauhaani tuo lähete ei vielä kuitenkaan pätkääkään palauttanut, etenkään kun lääkäri kertoi ettei voi sanoa milloin tuo mammo olisi, "mahdollisimman pian" kuitenkin. Aika tulisi kuulemma kirjeellä kotiin! Sehän olisi tarkoittanut, että joutuisin odottamaan tutkimusta hyvinkin seuraavaan viikkoon. Monta unetonta yötä siis vielä tulossa.


Hyvin, hyvin suurta kiitollisuutta suomalaista julkista terveydenhuoltoa kohtaan tunsin kuitenkin jälleen pari tuntia myöhemmin, kun puhelimeni pirahti ja sain kuulla, että mammografia olisikin heti seuraavana aamuna klo 9.30. Ei siis tarvinnut odotella kirjettä kotiin eikä rypeä epätietoisuuden mustassa, upottavassa mudassa kuin yksi yö.

Olikin ihan mielenkiintoista päästä käyttämään selkälihasta mammografialaitteessa. Siis Sissiä, tätä mun "selkätissiä", joka on koostumukseltaan varsin erilainen kuin oikea, tavallinen rinta. Vähän sitä jännäsin etukäteen. Tai no oikeastaan se oli vain sellainen ajatusten sivujuonne, ei minua mammografia ole koskaan pelottanut tai jännittänyt. Juuri ennen tutkimusta luin erään aivan liian nuorena tälle matkalle joutuneen vertaisen blogia, jossa kuvattiin miten infernaalista kipua ja tuskaa mammografia hänelle tuotti. Eihän se minustakaan mikään miellyttävä kokemus ole sinänsä koskaan ollut (laskeskelen käyneeni mammossa tähän mennessä ehkä kuusi kertaa), mutta kivusta ei todellakaan voi puhua. Pientä epämukavuuttahan se puristus kieltämättä tuottaa, mutta ei minusta sen kummempaa. Mutta naiset ovat erilaisia. Ja rinnat ovat erilaisia! Ja tämä uusi, erilainen rinta pääsi nyt sitten ensimmäistä kertaa mammografialaitteen tiukkaan halaukseen. Hyvin siitä selvittiin. Sissihän on käytännössä täysin tunnoton, joten enemmän tuntemuksia olikin sillä patin puolella, terveessä, kohotetussa rinnassa.
Suuri osuus näissä positiivisissa mammografiakokemuksissa on ystävällisellä henkilökunnalla, aivan ihana ihminen oli minua asettelemassa ja kuvaamassa tälläkin kertaa.


Mammografian jälkeen minut ohjattiin toiseen huoneeseen odottelemaan lääkäriä ultraamaan. Hetken kuluttua ovesta asteli nuori poikanen ja jäin katselemaan ovelle hänen jälkeensä, että minkähänlainen lääkäri sieltä tulee. No ei tullut muita, tämä poikanen olikin se radiologi! Kieltämättä hän näytti ennemminkin juuri rippikoulusta kuin lääkiksestä valmistuneelta, mutta alkuhämmennyksen jälkeen en antanut sen häiritä. En ajatellut että ikä kertoisi mitään hänen pätevyydestään työssään, ennemminkin siitä, että minä olen vain yksinkertaisesti vanha täti-ihminen! :)

Rintoja ja kainaloita ultrattiin kauan ja hartaasti ja varmaan yhteensä kymmeniä "pysäytyskuvia" napsittiin koneelle, molemmista rinnoista ja terveen puolen kainalosta. Sitten lääkäri lähti vertailemaan kuvia entisiin otoksiin ja pyysi odottamaan aloillani, jos tulisi tarve tutkia lisää (ja ottaa paksuneulanäyte, mitä hän ei onneksi sanonut ääneen!). Siinä jo tutkiessaan hän kuitenkin kertoi löytämäni uuden patin vaikuttavan leikkauksessa liikkeelle lähteneeltä rasvalta, joka nyt oli asettunut uuteen paikkaan pahkuraksi. 
Vertailtuaan kuvia mm. viimekesäisiin tietokonetomografiakuviin hän viimein palasi ja kertoi, että myös kainalon patit ovat ennallaan ja jonkinlaisia rasvoittuneita (?) imusolmukkeita. Mitään syöpään viittaavaa ei ollut nähtävissä, vain rasvaa. Ihanaa rasvaa, tuota väärinymmärrettyä, mainiota ainetta!

Luultavasti jossain Suomen mittauspisteessä oli havaittavissa ja Richterin asteikolla mitattavissa se maankuoren tärähdys, kun valtava kivi putosi sydämeltäni. Ehkä sinäkin huomasit sen? Ainakin hyvät uutiset saivat Facebookissa aikaiseksi mahtavan vyöryn ihania viestejä kauhussani myötäeläneiltä ystäviltä. Iso kiitos kaikille heille! <3 Kylläpä olisikin karmaisevaa käydä tätä kaikkea läpi yksin.

Helpottavien uutisten jälkeen oli vielä vajaa viikko sairauslomaa, mikä oli kyllä todellakin tarpeen. Flunssa oli jo asettumassa, mutta vielä piti saada päässä kaikki palikat järjestykseen. Piti maalata uudelleen se kuva tulevaisuudesta, joka oli tuon syövän uusiutumisen pelon takia taas himmentynyt ja suttaantunut tunnistamattomaksi. Nyt siihen voi taas läiskiä kirkkaita värejä aivan sydämensä kyllyydestä!

- - -
Vuosi sitten maaliskuussa kävin näyttämässä polveni sivuun ilmestynyttä pattia terveyskeskuslääkärilleni. Patille ei silloin löytynyt selitystä, mutta tuon käynnin tärkein anti oli lähete seurantamammografiaan. En ollut viiteen vuoteen käynyt terveyskeskuksessa enkä myöskään muistanut tuota seurantaa. En ollut pitänyt sitä tärkeänä. Ja voitteko kuvitella, meni reilut kaksi kuukautta ennen kuin lopulta sain sen mammografian varattua. Kaksi kuukautta, vaikka aivan paljain silmin oli nähtävissä, että kaikki ei ole niin kuin pitää: oikean rinnan nänni oli toisesta reunastaan vetäytynyt sisäänpäin. Oli muka töissä niin kiire, ettei ehtinyt virka-aikana moiseen. Toukokuussa oli sitten väljempi lukujärjestys - ja sen jälkeenhän sitä aikaa sitten mitattiinkin seitsemän kuukauden ajan ihan toisenlaisen lukujärjestyksen mukaan.

Vaikea sanoa miten paljon tuo parin kuukauden viivyttely minulle maksoi. Syöpäni jakautumisaste Ki-67 oli 30-40 % eli korkea. Siis aikamoisessa vauhdissa oli syöpäsolujen jakautuminen. Olisinko välttänyt kainalolevinneisyyden ja sitä kautta radikaalisti korkeamman uusiutumisriskin jos olisi hakeutunut tutkimuksiin heti maaliskuussa? Vaikea sanoa. Ehkä en. 


Mutta ainakin voin toimia varoittavana esimerkkinä teille muille! Saatte aivan vapaasti pyöritellä päätänne ja tuumata, että olipa typerä nainen tuo, minä ainakin olen viisaampi ja taidankin heti taas tutkia rintani ja katsella niitä peilistäkin ihan kunnolla. 
Tuohon katseluun virikkeeksi tässä havainnollinen kuva sitruunoista. Kuvasta kannattaa ottaa onkeensa ainakin se, että ihan kaikki muutokset kannattaa tutkituttaa. Kyhmyjen lisäksi muutos voi olla rinnan värissä, eritteessä, verisuonissa tai ihon pinnassa. Minulla on ollut tapana tutkia rintani illalla nukkumaan mennessä, eli pimeässä peiton alla, tai joskus saunassa, joka sekin on aika pimeä paikka. Mutta pelkkä tunnustelu ei riitä, pitää myös katsella ihan huolella ja tarkasti. Pitää tuntea omat rintansa. Kunnolla.

Alkuperäinen juttu "Know your lemons" kannattaa myös lukea.
Aivan yhtä huolella kuin valitset ja tutkit sitruunoita Prisman hevi-osastolla ennen ostopäätöstä ja muutaman kymmenen sentin rahallista sijoitusta, kannattaa tutkailla niitä omiakin "sitruunoita". Ehkä jopa hieman tarkemmin, koska panokset ovat aivan eri luokkaa. Kannattaa olla minua viisaampi.



Stressin vaikutuksesta syövän syntyyn on tehty paljon tutkimuksia. Joltain suomenkieliseltä syöpäsivustolta muistan lukeneeni, että stressi tai muu henkinen kuormitus EI aiheuta syöpää, mutta yhä enemmän kyllä kallistun sille kannalle, että stressillä on oma osuutensa siinä sopassa. Eihän se varmaankaan suoranaisesti aiheuta sitä, että soluissa alkaa tapahtua mutaatioita, niitähän tapahtuu kaiken aikaa ja joidenkin arvioiden mukaan jokaisessa meistä on olemassa jonkinlaista syövän esiastetta. Mutta siihen, että syöpäsolut riehaantuvat kasvamaan ja saavat yliotteen jossain kohdassa kehoamme, uskon että stressillä on vaikutusta. Stressi vaikuttaa vahvasti ihmisen hormonitoimintaan ja hormoneillahan on vahva yhteys moniin yleisimpiin syöpiin, kuten rinta-, eturauhas-, kilpirauhas- ja kohdun syöpiin. 
Myös monelle vertaissiskolle ovat lääkärit puhuneet rintasyövän ja stressin vahvasta yhteydestä. Stressiähän voi työn lisäksi aiheuttaa esimerkiksi avioero, läheisen kuolema tai jokin muu odottamaton, suuri elämänmuutos. 
"Stressi siirtää syövän turbovaihteelle" otsikoi eräs lehti uutisensa uudesta tutkimuksesta. Ei kuulosta hyvältä. 

Stressi voi aiheutua tuhansista eri syistä ja toiset ihmiset stressaavat herkemmin kuin muut. Minä olen tavannut sanoa, etten koskaan stressaa mistään, mutta kyllä esimerkiksi vuoden takainen tilanne töissä oli aivan kamala. Sellaista en halua enää kokea. Joihinkin stressaaviin asioihin elämässä ei voi vaikuttaa, mutta työhönsä (toivottavasti) voi. Ainakin voi yrittää. Nyt kun katselee elämää täältä syövän toiselta puolelta, tajuaa ettei mikään työ saa olla tärkeämpi kuin oma terveys ja elämänlaatu. Aina voi raataa itsensä hengiltä, mutta ei se työporukan yhteinen addressi siinä arkun päällä enää paljoa lämmitä. 

Meistä kukaan ei tiedä päiviensä määrää ja juuri siksi niistä päivistä pitää tehdä hyviä päiviä ja ne pitää muistaa ELÄÄ. Ei suorittaa.

Oma työni on muuttunut aika hektiseksi. Jos jaksan tätä tahtia toukokuulle saakka, on aika miettiä onko tämä sitä mitä haluan tehdä vielä ainakin 15 vuotta, jos minulla päiviä niin pitkälle riittää. Saattaa olla, että pitää pysähtyä miettimään jo ennen toukokuuta, kun fyysinenkään kunto ei ole vielä lähelläkään vuoden takaista tilannetta.
Vielä vuosi sitten ajattelin, ettei työn suhteen ole vaihtoehtoja, on vain pakko jaksaa. Mutta onhan niitä. Meillä jokaisella on. Vaatii vain julmetusti rohkeutta nostaa ne vaihtoehdot pöydälle, punnita ja valita. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti