Hurja muodonmuutos

Kolme viikkoa on kulunut nopeasti. Huomenna saan toisen sytostaattiannokseni, mikäli veriarvot ovat kunnossa. Ja miksipä eivät olisi.
Olen päässyt sivuvaikutusten suhteen todella vähällä! Edellisen kirjoitukseni jälkeen on ollut parina päivänä hieman nenäverenvuotoa kuivuneiden limakalvojen takia, mutta siihen auttoi apteekista ostamani seesamiöljy-sumute. Muutamana päivänä on tuntunut pientä hengenahdistusta, mutta sekin on ehtinyt häipyä omia aikojaan ennen kuin ehdin sen enempää ihmetellä tai soittaa mihinkään ja kysellä pitäisikö siitä huolestua.

Makuaistini palautui kymmenen päivän jälkeen ja nyt olen nautiskellut kesän mauista aivan uudella innolla. Makuaistimittarinani toimivat vadelmat, joita saan poimittua pihakeinussa istuen (koska olin keväällä liian laiska raivaamaan kutsumattomat vattupensaat pihan laidalta). Olen kyllä aina arvostanut hyvää ruokaa ja yksinkertaisia, puhtaita makuja, mutta nyt kun makuaisti on ollut hetken hukassa, arvostan kaikkea tuota aivan uudella tavalla.

Käden liikeradat ovat pikkuhiljaa palautuneet ennalleen ja se seromakin lopulta lakkasi kertymästä. Ensimmäisen syton jälkeen muutamana päivänä harkitsin soittavani siitä johonkin, mutta koska olo ei ollut sen suhteen mitenkään tukala, en sitten kuitenkaan ryhtynyt mihinkään. Kunnes yhtenä päivänä muistin sen taas ja tajusin ettei mitään ongelmaa enää olekaan. Ilmeisesti se hoitajan ruiskuttama kortisoni siis toimi toivotulla tavalla.

Kaikki on siis loistavasti, voin hyvin, jaksan kävellä pitkiäkin matkoja aivan kuten ennenkin. Tämä on suorastaan odottamatonta. 
Se, mikä ei ollut odottamatonta, mutta kuitenkin onnistui yllättämään, oli hiusten irtoaminen. Torstaina 20.8., tasan kaksi viikkoa ensimmäisestä dosetakselista, aivan niinkuin vertaissiskot olivat kuvailleet: hiukset irrottavat otteensa päänahasta. Aamulla herättyäni yritin normaaliin tapaan vedellä taltuttaa nukkuessa pystyyn noussutta kuontaloani, mutta hiukset jäivätkin kiinni märkiin käsiin. Eivät nyt aivan kaikki kerralla, mutta paljon. Koska seuraavana päivänä oli tiedossa hartaasti odotettu autotallioopperareissu työporukan kanssa, yritin olla koskematta hiuksiin sen enempää ja aika kiltisti ne pysyivätkin mukana. Irtohiuksia oli kyllä koko ajan olkapäillä ja tyynyllä ja auton penkissä, mutta onneksi niitä alkujaankin oli runsaasti, joten pieni kato ei haitannut eikä näkynyt. Selvisin siis hauskasta illasta ilman hattua, joka kyllä oli varulta laukussa mukana.

Lauantaina sitten oli jo tunnustettava tosiasiat: lähes kaikki hiukset olivat irti. Olin etukäteen surrut hiustenlähtöä lähinnä siltä kannalta, miltä kaljuna näyttäisin miesystäväni silmissä. Mutta hänpä yllätti taas kerran tyynen järkevällä suhtautumisellaan ja kysyi vain halusinko hänen ajelevan pääni. Halusin. Ja niinpä lauantai-illan huvit olivat meillä vähän erikoiset. :D Eikä tämä ihana mies sen jälkeen kertaakaan, millään pienelläkään tavalla tai eleellä, ole saanut minua tuntemaan itseäni yhtään sen vähempää naiseksi tai haluttavaksi kuin ennenkään. Olen aivan sanoinkuvaamattoman helpottunut ja kiitollinen tästä!

Tottakai menee hetki tottua tähän uuteen lookiin. Itse ainakin säikähdän vielä joka kerta kun satun näkemään kuvajaiseni peilistä! Päänahka on sitäpaitsi hohtavan valkoinen ja kasvot päivettyneet, joten näistä ehkä viimeisistä aurinkoisista päivistä pitää nyt ottaa (varovasti) kaikki irti. Silläkin uhalla, että UV-säteily aiheuttaa kuulemma syöpää...

Tässä kotosalla ja naapurustossa olen liikkunut ilman huivia tai hattua, kun ilma on ollut lämmin ja kaikki kuitenkin tietävät miksei minulla ole hiuksia. Myös miesystäväni asuinalueen uimarannalla olen istuskellut paljain päin, koska siellähän kukaan ei tunne minua, joten mitä väliä.
Herääkin siis kysymys: missä ja kenen takia minun pitäisi kaljuni peittää, jos ei tutuilla eikä toisaalta vieraillakaan ihmisillä ole sen suhteen merkitystä? 
Kävin eilen työpaikkani opetusravintolassa syömässä, sinne laitoin huivin opiskelijoiden takia. En ollut vielä valmis kohtaamaan heidän katseitaan ja kysymyksiään. Myös kaupungille aion toistaiseksi mennä hatun tai huivin kanssa. Ja kohta kun ilmat viilenevät, on pää vähän pakkokin peittää, päänahka on nyt paljaaksi jouduttuaan aivan uskomattoman herkkä lämpötilasensori!

Hiusten lähtö ei ole oikeastaan ihmeemmin hetkauttanut minua. Olen jopa itsekin tästä hieman yllättynyt. Poikalaumassa kasvaneena minulta on muutenkin jäänyt oppimatta monia naisellisuuden saloja, kuten meikkaaminen, kähertäminen, kynsien lakkaaminen (geelikynsistä nyt puhumattakaan!) ja korkokengillä kävely. Muut asiat ovat olleet tärkeämpiä ja mielenkiintoisempia. Ja sitä paitsi monet lapsuuden ja nuoruuden hauskat reissut olisivat jääneet kokematta, jos olisin seisahtunut hetkeksikään peilin eteen sutimaan, veljet olisivat menneet menojaan ja minä jäänyt armotta kyydistä.

Onhan hiusten lähtö jonkinlaista kontrollin menettämistä ja sellainen on yleensä minulle vaikeaa. Mutta tämä kuuluu nyt tähän taisteluun ja on ikäänkuin paranemisen hinta (tai no ehkä yksi osamaksuerä). Voi olla, että jos kulmakarvat ja ripsetkin irrottavat otteensa ja olo huononee ja alan näyttää keskitysleirivangilta, voi peilikuva järkyttää nykyistä enemmän. Siis jos alkaisin näyttää aivan joltain syöpäpotilaalta...

Tällä hetkellä en tunne itseäni minkäänlaiseksi potilaaksi. Ainakin fyysisesti olisin aivan kykenevä töihin. En ehkä aivan ojaa kaivamaan, mutta jonkinlaiseen työhön kuitenkin. Mutta valitettavasti oma työni on sellaista, etten voi käväistä tekemässä muutamaa päivää tai tuntia silloin kun olo sen sallisi. Homma pyörii kymmenen viikon intensiivisissä sykleissä ja homma on tällä hetkellä sijaisella hanskassa, joten minun täytyy tyytyä täyttämään päiväni jollain muulla. Voisin tietysti siivota, mutta taidakin mielummin mennä ompelemaan yhden hatun valmiiksi ja sitten neuloa ystävän tilaamat villasukat. 
Ja huomenna taas myrkytykseen.