En tiedä itkeäkö vai nauraa, kun herää yöllä infernaaliseen kurkkukipuun ja ajattelee kokevansa suuriakin tuskia... kunnes muistaa illalla ennen nukkumaanmenoa lukemiensa syöpäblogien tekstejä, kuvauksia hoitojen sivuvaikutuksista tai aivan todellisista syöpäkivuista. Voi minua onnekasta, pelkkä kurkkukipu!
Aiemmin en ole ihmeemmin piitannut mistään pienistä, enkä olisi tätäkään (sopivasti lomalla puhjennutta) flunssaa lähtenyt lääkärille valittamaan, ellen olisi ollut huolissani mahdollisesta tulehduksesta, joka hoitamattomana saattaisi lykätä leikkaustani. Nyt ei kuulemma saisi tulla haavoja tai naarmujakaan, tulehdusvaaran takia. No miten ihmeessä kannetaan saunapuut ja hoidetaan kasvimaa ilman naarmuja, 7-viikkoisesta kissanpennusta puhumattakaan!? :D
Onnekas olen tosiaan tähän saakka ollut. En ole synnytyksiä lukuunottamatta ollut sairaalassa hoidettavana ja olen tähänastisen elämäni aikana syönyt vain kaksi tai kolme lääkekuuria. Kerran, pari vuodessa voi joku flunssa olla, mutta siinäpä ne minun vaivani sitten ovatkin. Ei verenpainetta, ei päänsärkyjä, ei niskajumeja (yhtä kertaa lukuunottamatta), ei turvotuksia, ihottumia, närästyksiä. Terve kuin pukki. Until now.
Piikkikammoakaan minulla ei onneksi ole. Olen käynyt säännöllisesti luovuttamassa verta, mutta nyt en valitettavasti voi sitä tehdä enää koskaan. :( Minuun on nyt tatuoitu sana SYÖPÄ loppuelämäksi. Onneksi olen ehtinyt tehdä omat "talletukseni veripankkiin", niin voin nyt sitten tarpeen mukaan myös "nostaa" sieltä.
Minua ei ole koskaan nukutettu tai leikattu. En osaa ihmeemmin pelätä tulevaa leikkausta, ja miksi pitäisikään pelätä, sehän tehdään siksi, että paranisin! Mutta totta puhuen edessä on tosi iso leikkaus, kun samalla sekä poistetaan rinta, että rakennetaan uusi tilalle. Luultavasti poistetaan myös imusolmukkeita. Pelkkä korjausleikkaus LD-menetelmällä kestää kuulemma 3-4 tuntia eikä sitä pilaantuneen osan poistoakaan varmaan ihan hetkessä tehdä. Täysi työpäivä kirurgille.
Leikkauksen jälkeen sairauslomaa tulee 4-6 viikkoa, mikä näppärästi mahtuisi vielä hulppean kesälomani sisälle. Mutta alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, etteivät ne kirurgian puolen asiantuntijasairaanhoitajat optimistisine lausuntoineen suinkaan olleet syöpähoitojen asiantuntijoita, vaan edessä on hyvin todennäköisesti myös ainakin sytostaatteja. Mutta sekin selviää aikanaan. Nyt jo raastaa tämä kaikki odottaminen, mutta tähän saa nyt yrittää tottua.
Tukka pystyssä, nyt kun sellainen vielä on. Voipi olla, että samaan syssyyn lähtevät vielä ripset ja kulmakarvatkin, mutta en nyt osaa niitä surra. Pääasia että syöpä lähtee!
Huomasin muuten, että olen lukenut vain naisten tarinoita, rintasyöpäblogeja. Hiukset ja ripset ovat monelle tärkeitä, kun niitä on tottunut laittamaan ja hoitamaan. Ulkonäkö on naiselle iso juttu. Mutta entä miehet? Ajatelkaapa viisikymppistä miestä, jolla on koko aikuisikänsä ollut kokoparta, tumma, tuuhea tukka ja tummat kulmat... Mahtaa olla karu kokemus hänellekin, kun sytostaatit alkavat purra! Pipo tai huivi ei varmaankaan sovi imagoon yhtä helposti kuin meillä naisilla, eikä partaa voi korvata peruukilla, tietääkseni.
Minä jatkan sytopiponi virkkaamista. Viimeksi sunnuntaina junassa huvipuistoreissulla sain siihen monta palaa aikaiseksi. Siitä ei tule oikeastaan edes yhtään minun väriseni, mutta minkäs teet kun Prismassa ei sillä hetkellä sattunut olemaan sopivampia sävyjä tarjolla. Ja jos olen niin onnekas, etten sitä kaljun peittoon koskaan tarvitsisi, lahjoitan sen enemmän kuin mielelläni sädesairaalan sytopipokoriin! (Optimistina kuvittelen, että siellä on sellainen.)
Viikonloppuna tiedossa taas pieni, ihana lomanen, tällä kertaa autolla pohjoisen suuntaan, ihmettelemään keskiyön aurinkoa. Nyt pitää mennä, kun vielä voin ajaa, siihenkin tulee leikkauksen takia sitten kuulemma parin viikon tauko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti