Terveiset sairaalasta!
Torstaina (eli toissapäivänä) vihdoin koitti odotettu leikkauspäivä, neljä viikkoa biopsian tuloksista, eli ihan kiitettävän nopeasti olen päässyt tämän koneiston kyytiin pyörimään.
Huristelin aamulla sairaalaan bussilla, jonka matkustajista useimmat jäivät sairaalan pihassa pois: osa potilaiksi, osa töihin. Työntekijöitä vaelsi alueelle joka suunnasta, kävellen, polkupyörillä, kuka mitenkin, ja taas kerran mietin miten valtava koneisto tällainen sairaala on! Pienen hetken käytin hiljaiseen toiveeseen siitä, että minua leikkaavalla henkilöstöllä olisi juuri tänään hyvä päivä, ei esimerkiksi stressiä tai avioriitoja pahasti mielen päällä. Noin tuntia myöhemmin leikkaava lääkärini sitten ohimennen kertoi, ettei olisi seuraavana päivänä itse aamukierrolla, koska hänen isänsä oli juuri kuollut...
No, tuosta ikävästä sivujuonteesta huolimatta luottamukseni koneistoon oli edelleen vankkumaton (ja leikkaus sujui kyllä kaikin puolin hienosti). Elämä on.
Aamulla sairaalan pinkkiin uniformuun pukeuduttuani ja kaikkiin laitteisiin oikeuttavan rannekkeen saatuani pääsin tapaamaan lääkäriäni. Hän alkoi selostaa leikkausta ja piirrellä ihooni viivoja: kaulaan, rintaan, selkään, kainaloon. Viivottimella mittaillen ja ihan sellaisella tavallisella permanent Textmarkerilla reippaasti vedellen (neljää iloista väriä oli käytössä). Leukani vähän loksahti siinä vaiheessa, kun viivoja lähti tulemaan myös terveeseen rintaan! Lääkäri tuumasi, että "en muistanutkaan puhua tästä toisesta viime viikolla, sitä voisi mielestäni tässä samalla vähän kohottaa, että saadaan sopusuhtainen pari." Ja näytti sitten peilin edessä miten terveen rinnan nänni "pyöräytetään" uuteen paikkaan ja otetaan rinnan alta vekki sisään. - No mikäs siinä sitten. Ajatus tuntui minustakin hyvältä. Tosin hetken epäröinti kävi mielessä kun ajattelin kolmea leikkaushaavaa paranneltaviksi ja kolmea dreeniletkua mukana raahattaviksi, mutta parempi kuitenkin aina yksi leikkaus kuin useampi.
Leikkaussalissa sain alleni lämpöpatjan, kämmenselkään kanyylin, kylkiin, otsaan ja ohimoille erilaisia antureita ja sitten väännettiin unihanat auki.
Heräämössä avasin sitten iltapäivällä silmäni, autuaan tietämättömänä maailman menosta kuluneiden seitsemän ja puolen tunnin aikana. Siinä vaiheessa minusta lähti yhdeksän eri piuhaa: verenpaine- ja happimittarit, kanyylista kaksi eri tiputusta, katetri, happiviikset ja kolme haavadreeniä.
Osastolle pääsin kuuden aikoihin ja pienen odottelun jälkeen sain viimein puhelimen käsiini ja pääsin ilmoittelemaan olevani taas on-line.
Olotila tuossa vaiheessa oli epätodellinen ja tokkurainen, tehokkaan lääkityksen ansiosta lähes kivuton. Myös syvän kiitollinen ja helpottunut. Matkan ensimmäinen etappi oli onnistuneesti takana.
Lääkärin sanelua ei oltu ehditty vielä leikkauspäivän iltana purkaa, joten jouduin odottelemaan aamuun saakka tietoa imusolmukkeitteni tilanteesta. Niistä oli kuin olikin löytynyt metastasointia, joten kainalo oli tyhjennetty. Matkaohjelmaani on siis tulossa tietokonekuvaus mahdollisen levinneisyyden selvittämiseksi, lopulliset patologin tulokset kolmen viikon kuluttua ja kontrollikäynti ja tietoa jatkosta neljän viikon kuluttua. Jatkohoito tulee sisältämään ainakin jonkinlaista sytostaattihoitoa.
Ensimmäinen sairaalayö mateli hitaasti, lähes nukkumatta, mutta aamulla kun pääsin eroon katetrista ja sain vähän syötävää, elo alkoi tuntua jo suht inhimilliseltä. Puhumattakaan osaston ympäri kävelystä ja piipahduksesta osaston terassilla vierailulle tulleiden rakkaitten kanssa (ei oluttarjoilua).
Toisena yönä sain jo nukuttua ja olin kuulemma naureskellut unissani. :)
Tänään sain uudet, siistit haavateipit, ylleni liivit, pääsin eroon kohotetun rinnan dreenistä ja pääsin suihkuun: olotila lähes normaali! Lääkäri lupaili, että voisin kolmannen yön jälkeen päästä kotiin, jos kivut ja muut asiat olisivat hallinnassa ja ainakin nyt tuntuu oikein hyvältä. Suurin huolenaihe kotihoidossa on lähinnä se, miten 10-viikkoinen kissanpentu saadaan pidettyä irti dreeniletkuista... :o
Kipulääkkeiden lisäksi kotona pitää osata pistää Klexanea vatsamakkaraan verisuonitukosten ehkäisemiseksi 10 päivän ajan leikkauksesta. Haavadreenit käydään poistattamassa viikon kohdalla. Yksi mahdollinen leikkauksen jälkeinen komplikaatio on serooma, eli kudosnesteen vuotaminen haavaonteloihin. Senkin takia saatan joutua käymään terveyskeskuksessa lähiviikkoina. Oman kuntani terveyskeskus on pahaksi onneksi kiinni seuraavat viisi viikkoa ja kesäsulun aikana minun pitäisi käydä toisen kunnan tk:ssa, jonne on matkaa 40 km "väärään suuntaan"... Hoitaja kuitenkin väläytti mahdollisuutta käydä täällä sairaalalla, jonne kotoa on vain n. 20 km, toivottavasti se onnistuu!
Mutta nyt vielä ainakin vuorokauden ajan sairaalaelämää. Toivon, että tuo vuoto haavoista nyt hiipuisi nopeasti, niin olisi yksi asia vähemmän huolehdittavana. Nyt voisin taas vähän lukea.
Otin kotoa matkalukemiseksi mukaan John Greenen The Fault in Our Stars, joka onkin oikein sopiva kirja tähän hätään, siinä 16-vuotiaalla päähenkilöllä on keuhkoihin levinnyt syöpä... Mutta on siis hyvä kirja (josta on myös tehty hyvä leffa), suosittelen! En ole vielä päässyt nyyhkykohtaan kirjassa - enkä omassa olossanikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti