Ylistys normaalille arjelle

Ihanaa olla kotona!
Oi mikä onni on pukea ylleen omat vaatteet, ottaa kaapista syödäkseen mitä haluaa ja milloin haluaa, juoda vaikka pannullinen teetä yhteen menoon, nukkua pää omalla tyynyllä ilman keskeytyksiä, silittää kissaa ja katsella järvelle.

Olen toki ennenkin osannut arvostaa omaa pientä elämääni, mutta voi miten suloista tämä onkaan nyt neljän sairaalapäivän jälkeen. Torstaina leikattiin, sunnuntaina illalla pääsin kotiin kahden dreeniletkun kanssa. "Eväinä" Panadolia, Buranaa, Klexane-pistoksia, tukiliivit, haavateippiä ja jumppaohjeita.

Tänään leikkauksesta on kulunut viikko ja kävin poistattamassa dreenit. Oma terveyskeskus, joka olisi vain 13 kilometrin päässä, on heinäkuun kiinni, joten korvaava paikka tällä välin on 40 km päässä. Onneksi tytär oli kotona ja kuskaamassa, julkisilla tuohon reissuun olisi mennyt kolme tuntia (plus että lähimmälle bussipysäkille on matkaa pari kilometriä.)

Dreenien poisto sattui vähemmän kuin oletin. Kohotetun, terveen rinnan dreeni poistettiin jo sairaalassa ja siitä sain vähän esimakua tuntemuksista. Mokoma on yllättävän pitkällä ihon alla ja tänään selän dreeniä poistettaessa vinkaisin lähinnä yllätyksestä, kun ensimmäinen kipu tuntui ihan toisessa osassa selkää, kuin mistä letku tuli ulos.
Selän puolen dreeniin on erittynyt vielä n. 100 ml vuorokaudessa, joten odotettavissa on todennäköinen uusi 80 km retki lähipäivinä punkteeraamaan nesteet pois. Nyt mielenkiinnolla odottelen ja kuulostelen miltä ja missä alkaa tuntua...
Ensi maanantaina tuo reissu tulee ainakin taas tehtyä, silloin poistetaan metallihakaset selän haavasta. Niitä on lähemmäs 40 kpl. Yhteensä leikkaushaavaa on noin 70 cm, mutta onneksi se on pysynyt kuivana ja siistinä.

Terveyskeskuskäynnin jälkeen olimme tyttären kanssa vähän turisteina, ei siis mikään turha reissu siinäkään mielessä. Sattui olemaan kesän ensimmäinen kunnolla lämmin ja aurinkoinen päivä, kävimme vuonna 1758 valmistuneessa vanhassa puukirkossa, käsityöläispuodeissa, gallerioissa, kirpputorilla ja vilkkaalla, kesäisellä torilla ostamassa mansikoita, kirsikoita, uusia perunoita ja tilliä. Mutta ehdottomasti hienointa päivässä oli kuitenkin olo ilman noita viheliäisiä letkuja, joita alkoi olla jo vaikeuksia muistaa nostella mukaansa, kun nousi ylös. Nyt ei tarvitse enää yöllä pelätä, että kissanpentu päättää maistella niitä. 

Olen ihan ehjä (tai jos siis ei lasketa yläkehoni yhteensä n. 70 cm tikattua ja niitattua leikkaushaavaa). Voisin lähteä rannalle (maltillisissa) bikineissä, eikä minusta huomaisi mitään kummallista. Minulla on kaksi rintaa ja kaikki haavat jäävät liivien alle piiloon.  
Useimmat rintasyöpään sairastuneet joutuvat odottelemaan korjausleikkausta vähintään vuoden, usein kolmekin vuotta. Olen siis todella onnekas! Minulla on aivan erilainen alku tälle taipaleelle kuin kanssasisarella, jolla on ehkä isonkin terveen rinnan vieressä pelkkää tyhjää ja arpi. Kaikenlaisia asioita ja tunteitahan tässä joutuu käymään läpi, mutta minulta jää nyt väliin se rinnan menetyksen ja jonkinlaisen vajavaisuuden tai puolinaisuuden sureminen.
Välitön korjausleikkaus on erään sairaalassa tapaamani hoitajan sanojen mukaan nyt uusi suuntaus ja voin kyllä kuvitella, että se on hyväksi sairastuneiden psyykkiselle toipumiselle.

Uusi rinta on vielä vähän pinkeä, tuntuu että sairaalasta annetut liivit puristaisivat, mutta tunne ei poistu vaikka ottaisi liivit pois. Tiedättehän kun pesee koristetyynyn päälliset ja yrittää sitten tunkea sen vanhan tyynyn sinne kutistuneisiin päällisiin. Juuri sellainen on tämä uusi rinta: selän makkara, lihasta ja rasvaa, on kiskottu etupuolelle, tungettu rinnan nahkoihin ja ommeltu kiinni. Mutta kärsivällisyyttä, varmaankin joskus puolen vuoden kuluttua se alkaa olla asettunut jo paremmin paikoilleen. Joskus myöhemmin siihen sitten askarrellaan nänni, joka vielä tatuoidaan kaverinsa väriseksi. (Enpä olisi kuvitellut, että saisin joskus tatuoinnin!)

Nyt kun olen parina päivänä ollut paljon liikkeellä, huomaan että selkä väsyy. Ei kipua tai särkyä, vain väsymistä. Esimerkiksi tiskaaminen ei tällä hetkellä sovi vartalolleni ollenkaan, kun käsiä joutuu pitämään pitkään edessä ja koholla. Mutta eipä tietysti ole ihmekään, että selkäparka väsyy, kun sieltä on siepattu lihasta pois. Uskon, että tilanne korjaantuu nopeasti. Päällepäin selkä on yllättävän normaalin näköinen.
Kainalon alueen tunto ja muoto on vielä vähän outo, mutta on kyllä jo viikossa asettunut huomattavasti, joten eiköhän sekin siitä.

Mitäs seuraavaksi? No posti toi tiistaina sairaalasta kirjeen, jossa oli epikriisini lisäksi paljon muutakin papereita ja heinäkuun kalenteriin tapahtumia ihan kiitettävästi: labrakäynti, CT-kuvaus, asiantuntijasairaanhoitajan tapaaminen, fysioterapeutti... Jumppaa joka päivä - ja paranemista. 
Mielestäni paranemista tapahtuu parhaiten, kun viettää aikaansa hyvässä seurassa, syö hyvää ruokaa, kävelee kauniissa kesäluonnossa, rentoutuu ja nauttii elämästä. Tällaisen reseptin kirjoitin itselleni, näillä mennään kohti viikonloppua. :)