Tunteiden possujuna

Olen herkkä. Erityisherkkä on termi, josta vasta hiljattain olen kuullut ja tunnistanut itseni sellaiseksi. Reagoin voimakkaasti niin ikäviin kuin ihaniinkin asioihin. Saan kyynelet silmiini yhtä lailla riitaisasta ilmapiiristä kuin upeasta auringonlaskusta kotirannassa. Ja ihan vaikka mistä siltä väliltä. :)

On selvää, että vakava sairastuminen saa kaikenlaiset tunteet pintaan: epäusko, järkytys, pakokauhu, paniikki, pelko, ahdistus, viha ja raivo kuuluvat ikäänkuin asiaan. Mutta minä en tunnista itsessäni mitään näistä! En vielä. 
Koko syöpähomma tuntuu olevan minulle vähän kuin haastava tehtävä vaikkapa töissä tai opiskellessa: etsin tietoa, suunnittelen, seuraan prosessia kiinnostuneena ja kirjaan muistiin sen eri vaiheet, luen toisten kokemuksia ja kommentteja. Ihan kuin seuraisin tätä koko hommaa jotenkin ulkopuolelta.

Surua kyllä tunnen, siitä että aiheutan läheisilleni huolta ja murhetta. Autolla ajellessa kyynelet nousevat silmiin, kun eksyn ajattelemaan sitä, miltä rakkaistani mahtaa tuntua. Mutta itseni puolesta en osaa surra, kun en oikein vielä tajua koko asiaa. Huomenna tähän aikaan varmaan jo tajuan, kun olen kasaan parsittuna sairaalasängyssä... 
En osaa vihata syöpää, koska se ei ole vielä saanut minua tuntemaan itseäni sairaaksi. Eräs ystäväni neuvoi, että "vihaa sitä v*tun pas*aa!", mutta en ole oikein hyvä vihaamaan. Minulle on aina tuottanut vaikeuksia esimerkiksi keksiä esimerkkilausetta vihaamisesta, kun olen opettanut suomea: "Mä tykkään teestä ja kissoista. Mä vihaan....?" Niin, siihen en ole oikein keksinyt omakohtaista jatkoa. (Lopulta keksin täyttää tuon aukon sanoilla "vihaan mun eksää", koska siitä jokainen tajusi sanan merkityksen, mutta totta sekään ei ollut. :D )

Mutta jos jotain, niin syöpää varmasti opin vihaamaan - ajan kanssa. (Mutta tuskin käytän sitä esimerkkilauseessa!) Tällä hetkellä tunteiden skaala on siis todella laimea, ei mikään vuoristorata vaan lähinnä possujuna.

* * *

Tänään olen ollut tosi säteilevä! Ehkä uudella kampauksellakin on osuutta asiaan, mutta pääasiassa säteilin siksi, että minuun ruiskutettiin radioaktiivista ainetta! Nyt koitti siis se päivä, kun astelin potilaana sisään sädesairaalan ovesta. Aamulla yhdeksältä sain sen myrkyllisen pistoksen suoraan kasvaimeen tai ainakin niille hujakoille, ja kolme tuntia myöhemmin sitten kuvattiin. Tai no neljä, ajat olivat melkoisesti myöhässä, mutta tuntui ettei siinä odotushuoneessa kenelläkään ollut kiire minnekään. 
Gammakuvaus eli skintigrafia tehtiin isotooppilaboratioriossa, jonka ovessa oli vaikuttavat, keltaiset varoitusmerkit säteilyvaarasta. Minut aseteltiin huikean kalliin näköisen aparaatin "kelkkaan" pitkälleni, ajelutettiin aparaatin sisuksiin ja sitten rintani päälle huristeli kamera (joka ei kyllä yhtään näyttänyt kameralta). Muutamia kuvia eri kuvakulmista otettuaan ja niitä tarkasteltuaan hoitaja (?) piirteli tussilla rintaani ja kainalooni pari punaista ja yhden mustan pisteen. Pisteiden paikat hän tutkaili kuvista ja jonkinlaisella säteilymittarilla (en saanut kyseltyä tarkemmin, kun se aparaatti piti niin kovaa huminaa).

Homman nimi oli siis se, että tuon radioaktiivisen aineen kulkua kasvaimesta imunesteiden mukana muualle elimistöön pystytään seuraamaan ja sen avulla kainalosta on mahdollista paikallistaa imusolmukkeet, erityisesti ns. vartijasolmukkeet. Ne siis merkittiin tussilla ihooni. Tuollainen vartija sitten leikkauksessa napataan heti tutkittavaksi ja patologin tekemän pikatestin perusteella päätetään vielä leikkauksen aikana mikä on loppujen imusolmukkeiden kohtalo. Jos vartijassa näkyy merkkejä syövästä, yleensä loputkin kainalon imusolmukkeet poistetaan, eli "kainalo tyhjennetään", koska silloin on vaarana, että syöpäsoluja on jo ehtinyt matkata muuallekin elimistöön.

Huomenna tähän aikaan jo tiedän löytyikö kainalostani jotain ikävää... (Mieluiten tietysti pitäisin imusolmukkeeni, ne on aika tarpeellisia pikku pampuloita.) Lopullisia, tarkempia tietoja tästä pahalaisesta joudun kuitenkin odottelemaan vielä viikkoja.

Kiitos kaikille ihanille ihmisille tsemppauksesta ja myötäelämisestä! Olen saanut valtavasti tukea. Jokainen viesti ja ystävän sana antaa minulle positiivista energiaa ja sillä nyt mennään. Ei vihalla.